Vaikka äiti tätä ei varmaan usko, niin olen tosi huono huutamaan koirille  Eli suomeksi sanottuna tulee kasvatettua aika pehmein ottein. Ei sillä, että olisin riskimpiä koulutusotteita vastaan. Inhoan yksinkertaisesti sitä kun joutuu läksyttämään. Tulee tosi pska fiilis siitä. Silloinkin kun vain teeskentelee, eikä ole edes oikeasti hermona.

Eilen lenkillä nimittäin kärähti käämit. Koirat oli irti ja Heimolla oli kuulo-ongelmia, kun ei korvaansa lotkauttanut käskyille. Vastaan tuli samojedi ja omistajia selvästi ressasi Heimon lähellä hyppiminen. Ei tainnut olla kovin sosiaalinen tapaus ko. koira, eli ymmärrän hyvin. Heimo kyllä osaa katsoa, kenen kanssa tuttavuutta tekee, joten meikäläistä ei koirien kohtaaminen ressannut. V*tutti vaan ihan käsittämättömästi se, että tänne-käskyt kaikui kuuroille korville. Lopulta sitten karjuin prklettä ja viskoin hihnoja perään vakuudeksi. Rauhaniemen rannassa vaan raikasi.  Johan alkoi Heimon kuulo toimimaan ja palvelualttius paranemaan....  

Kai se on siis vaan tiukennettava otetta... Ennin kanssa on ollut niin helppoa kun se tottelee ~aina. Se on koko ajan kuulolla vapaanakin, eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa muut koirat/ihmiset/kissat/hevoset. Lähinnä tulee otettua se hihnaan muiden ulkoilijoiden takia kun ihmiset tuntuvat niin vihaavan irtiolevia koiria. Ja tietenkin autotien läheisyydessä, Enni kun juoksentelee koko ajan kaukana jos ei ole varsinaisesti käskyn alla. Ei todellakaan käppäile siinä viiden metrin säteellä samaa tahtia, niinkuin joskus irti ulkoilutettavien koirie näkee tekevän.

Heimo on kyllä selvästi pehmeämpi luonteeltaan, kuin Enni. Että missä sitten menee raja siinä, että tekee hallaa kun antaa huutia?