Pakko nyt vähän tilittää kun olo on niin huono. Kepo lähti 1. tammikuuta Sveitsiin, palaa maaliskuun lopussa. Hitto että ahdistaa. Nyt jo. Kraah. Joo eihän tuo ole aika eikä mikään olla erossa, varsinkin kun itse olen menossa sinne viikolla 11 (jee). Tän vaan tekee niin hiton vaikeeksi Wellun menetys, siitä on vasta alle vuosi, 27.2.2007 oli se päivä. Eli ihan just äsken. Hitto, mitenkähän mä jaksan olla seuraavat kolme kuukautta joka päivä sydän syrjällään... En tiiä. Ainakin eka viikko on ollut hirmu vaikea.

Kävin kuitenkin männä viikolla liittymässä läheisen kuntoklubin jäseneksi. Ihan järkyttävän kallista, argh! Olen käynyt nyt muutaman kerran siellä ravaamassa juoksumatolla ja vähän nostelemassa puntteja. Vitja että se onkin idioottia hommaa. Vihaan sitä. No, ehkä siitä vielä joku ilo irtoaa jossain vaiheessa... Parempaa ajankulua se kai on, kuin nyhjätä kotona tuijottaen tylsiä telkkariohjelmia ja vilkuilla josko Facebookissa tai irkissä olisi jotain tapahtumia. Ja murehtia. Tosin jotenkin se tuntuu onnistuvan myös ulkoillessa, juoksumatolla ja punttien kanssa... Mitähän sitä keksis?

Ulkona ei paljoo huvita olla, kun on pimeetä ja kylmää tai vaihtoehtoisesti pimeetä ja kuraista. Koiran takia tietysti on pakko, mutta ei kyllä ylimääräistä aikaa huvita siellä hengata. Noilla esine-etsintä ja tottistuokioilla saa vähän jotain virkistystä tuohon hommaan sentään.

Sunnuntaiset hakutreenitkin peruttiin, fakin great. Se olikin koko viikon ainoa valopilkku. Not anymore.

Noh, kuuden viikon päästä Leville. Kuuden! Ihan vitun pitkä aika. Plaah.

Henkisesti ihan tosi paska olo, kaikenmaailman synkät ajatukset ja muut huolet (Kelalta tupsahtaa kohta semmonen mukava kirje, minä tiijän!) meinaa koko ajan vallata mielen ja siitä sitten pääsekin sujuvasti unettomuuteen ja itkukohtauksiin. Hohhoijaa.

 Ahdistussssss.